Ratatekniikasta

Luisteluliitto sai käyttöönsä pika- ja rullaluistelua harrastaneen Tomi Hiltusen tutkielma rullaluistelun ratatekniikasta. Tutkielman lähdeluettelo löytyy tekstin lopusta.

Luistelusanosto
Breakaway – irtiotto
Cadence – kadenssi, tiheys
Corner – kaarre
Crossover – sirklaus, kaarreluistelu
Double Push – kaksoispotku
Plunge – loppuvenytys
Push – puristus
Skating – position luisteluasento
Straight – suora
Stride – liuku
Stroke – puristus
Support leg – tukijalka, liukuva jalka
Underpush – alipuristus, yläruumiin alle suunnistettu puristus

Johdanto
Liikuntatutkielman aihevalinta oli kohdallani helppo. Kahtena päälajinani ovat jo pitkään olleet pikaluistelu sekä pikarullaluistelu. Kun täytyi valita kahdesta aihepiiristä toinen, päädyin rullaluisteluun siitä yksinkertaisesta syystä että pikaluistelusta on jo tehty niin paljon erilaisia kirjallisia töitä, että tutkielmani olisi ollut vain yksi muiden joukossa. Rullaluistelusta kilpalajina on yllättävän vähän kirjallista materiaalia olemassa ainakin kotimaassa, joten halusin saada jonkinlaista haastetta ja sitä kautta kiinnostavuutta työhöni. Ehkäpä voi myös sanoa, että suomenkieliselle lähdekirjallisuudelle pikarullaluistelusta on Suomessa maanlaajuinen, äänetön tilaus.

Ehkä juuri valmiin kotimaisen lähdemateriaalin puute tulee näyttelemään isoa roolia työni ongelmalistalla. Kaiken lähdemateriaaleista lainatun tietoni joudun etsimään englanninkielisistä artikkeleista joita internetin rullaluistelusivustoilla julkaistaan. Englanninkielisiä rullaluistelun lähdeteoksia on vaikea haalia käsiinsä täällä Suomessa, varsinkaan ilmaiseksi.

Jännittävintä työn tekemisen aikana on huomioida ratatekniikoiden toteutumista omalla kohdallani. Kuinka oikein loppujen lopuksi osaankaan luistella, ja missä voisin luistelutekniikkaani parantaa? Löydänkö joitakin sellaisia asioita jotka ovat minulle uusia? Kuinka minulle jo iskostuneet tekniikkaideaalit vastaavat lähdemateriaalin tarjoamia? Vaikka näiden kysymyksien vastaukset eivät kuulukaan tämän työn edellyttämiin tietoihin, ovat ne tärkeitä omia lajisuorituksiani hiottaessa ja sitä kautta paremmaksi luistelijaksi tulossa.

Tarkoituksena on siis kartoittaa pikarullaluistelun rataluistelun tekniikkaan sekä taktiikkaan liittyviä asioita, jotka olisi hyvä muistaa ”viivalle lähdettäessä”. Luisteluasento, suoraluistelu, kaarreluistelu, lähtö, maaliintulo ja kilpailun aikainen taktikointi tulisi kaikki supistaa arviolta 15 sivun laitokseksi. Aluksi olen kuitenkin päättänyt selvittää asiaan perehtymättömille hiukan perusasioista rullaluistelun harrastamisesta kilpailulajina.

Yritän käsitellä asiat johdonmukaisessa järjestyksessä käyttämättä sanastoa, joka voisi luoda epäselviä tilanteita niille jotka eivät lajista juuri tiedä. Kaikki teksti ja kuvasto on itse tuotettua, lukuun ottamatta erikseen ilmoitettuja kohtia. Hyviä lukuhetkiä, toivottavasti tutkielmani avaa pikarullaluistelun luonnetta ja raottaa mystisyyden verhoa edes hieman.

Laji
Rullaluistelu on yksi nopeimmin suosiotaan kasvattavista lajeista Suomessa. Kaikenikäiset ja kokoiset rullaluistelun harrastajat ovat jo vuosia sitten vakiinnuttaneet paikkansa Suomen kesäisessä katukuvassa. Rullaluistelusta on jo kehitelty myös erilaisia sovelluksia kuten aggroluistelu, rullakiekko ja sauvarullaluistelu. Rullaluistelun perinteisin kilpailumuoto, pikarullaluistelu on kuitenkin toistaiseksi suhteellisen tuntemattomassa asemassa suomalaisten keskuudessa verrattuna vaikkapa Keski-Euroopan laajaan mediamyllytykseen. Suomessa pikarullaluistelu on vielä muutama vuosi sitten toiminut pelkästään pikaluistelijoiden kesäharjoitusmuotona, mutta viime aikoina sitä on aktiivisesti tuotu esille myös massoille ja sponsoreille. Pikarullaluistelussa järjestetään vuosittain Euroopan- ja maailman mestaruuskisat ja sitä on jo vuosia yritetty saada lisättyä olympialaisten lajilistaan. Rullaluistelu oli näytöslajina Atlantan olympialaisissa vuonna 1996.

Rullaluistelukilpailuja järjestetään kahdenlaisia: Rata- ja maantie. Ratakilpailujen perinteisiksi matkoiksi ovat vakiintuneet 300 m, 500 m, 1000 m, sekä eri pituiset piste- sekä pudotuskisat. Tänä vuonna lajiin esiteltiin uutuutena myös 200 m matka. Perinteisimmillään ratakilpailussa kilpaillaan kolmella matkalla. 300 m luistellaan yksin aika-ajotyylisesti. 300 m aikojen perusteella päätetään 500 m ryhmäsprintin lähtöjärjestys. 500 m ryhmäsprintissä 4 luistelijaa luistelevat yhtä aikaa maaliintulojärjestyksen ratkaistessa paremmuuden. Pistekilpailuissa (point race) jännittävyyttä luovat tasaisin väliajoin alkavat kirikierrokset. Tuolla kierroksella ensimmäisenä maaliviivan ylittävä palkitaan etukäteen sovittavalla pistemäärällä, seuraava hieman pienemmällä määrällä ja niin edelleen. Joillakin kierroksilla saatetaan järjestää yllätyskirejä. Yleensä pistekisassa joistakin kierroksista jaetaan taktisesti tärkeitä tuplapisteitä. Luistelijan tultua maaliin, hänen pisteensä lasketaan yhteen ja voittaja on se kenen pistemäärä on suurin. Maaliintulojärjestyksellä ei siis ole merkitystä paitsi tasapistetilanteessa.

Maantiekisat ovat pidempiä kestoltaan ja matkoiltaan. Maratonin, puolimaratonin, tuplamaratonin, 100 km ja 200 km matkojen parhaat luistelijat ratkaistaan näissä kisoissa. Keski-Euroopassa järjestetään myös sisäkisoja rullaluisteluhalleissa.

Suomen menestys rullaluistelussa on ollut kasvusuunnassa jo pitkään. Suomesta löytyvät muun muassa kaikkien aikojen ensimmäiset pohjoismaiset legendaarisen New York Marathonin mies- ja naisvoittajat, veteraanien Euroopan mestari sekä Euroopan viiden nopeimman rataluistelijan joukkoon sijoittuva mies. Suomi on vuosia hallinnut Pohjoismaiden välisiä rullaluistelukilpailuja niin maantiellä kuin radallakin. Aikaisemmin mainitussa Atlantan olympialaisten näytöskisassa suomalainen oli toinen. Suomesta löytyisi niin lahjakkuuksia, harrastajapohjaa kuin tieto-taitoakin nousta jonakin päivänä jopa yhdeksi rullaluistelun ”suurista maista”, mikäli lyhyt kesä ei vaikeuttaisi luistelijoiden harjoittelemista.

Luisteluasento
Sanomattakin on selvää että pikaluistelu ja rullaluistelu eroavat toisistaan merkittävästi. Luisteluasennon osalta näin ei kuitenkaan ole suurissa määrin. Molempien lajien luisteluasento perustuu jalkojen n. 90 asteen kulmaan, selän ja pään pyöreään asentoon, hartioiden rentouteen sekä nilkkakulmaa muuttamalla mahdollistuvaan etu- tai takapainottomuuteen.

Luistelijan optimaalinen polvikulma on 90 astetta. Tämä on kuitenkin liioiteltu sanonta jolla valmentajat yrittävät korostaa matalan luisteluasennon merkitystä. Luistelijan todellinen polvikulma on lähemmäs 100 astetta kilpailutilanteessa. Syvän polvikulman merkitys on luisteluasennon kannalta keskeinen, sillä matalammalla luisteleva luistelija pystyy kehittämään suuremman ja laaja-alaisemman liikkeen maata kohti puristaessaan. (Barry Publow: Squatting Lower, A Classic Catch 22, www.breakawayskate.com) Nilkalla hallittava etu- ja takapainoisuus on myös tärkeä asia luisteluasentoa www.breakawayskate.com hahmotellessa. Etupainoisen luistelijan puristukset eivät kohdistu sivuun vaan karkaavat taakse, seurauksena hidastunut nopeus. Takapainoinen luistelija taas päätyy usein asentoon jossa hänen selkänsä on suorassa vaikeuttaen hengityksen kulkua, eivätkä puristukset välitä maahan yhtä suurta voimaa kuin normaalisti. Siis luistelija, jonka painopiste on keskellä luistimia, saa aikaan tehokkaimmat mahdolliset sivuttaissuuntaiset puristukset. Myös edellämainittu selän asento on tärkeä. Pyöreä selkä jonka jatkona pää on, on helpoin mahdollinen asento hapenoton kannalta sekä lisää aerodynaamisuutta huomattavasti. Tämän pystyn vahvistamaan myös henkilökohtaisesti. Riittää että laskeutuu luisteluasentoon ja vertailee hengityksen helppoutta ensin selkä jännitettynä suoraksi ja sen jälkeen selkä pyöreänä kuten kuvassa. Väärä selän asento on myös aiheuttanut allekirjoittaneelle monia kivuliaita päiviä puolimaraton-kilpailujen jälkeen.

Keskivertoiset polvikulmat neljän pikaluistelumatkan aikana (van Ingen Schenau, G.J. ja K. Bakker, 1980)
matka, polvikulma
500m, 101.0
1500m, 110.7
5000m, 112.6
10000m, 115.7

Kuten sanottu, todellisuudessa kukaan luistelija ei pysty ylläpitämään 90 asteen polvikulmaa luistellessaan. Reisilihakset joutuvat silloin tekemään kohtuuttoman paljon työtä pelkästään ylläpitämään syvää luisteluasentoa, eivätkä pysty hoitamaan tehtäväänsä kunnolla. Pelkkä kulman pudotus 115 asteesta 100 asteeseen aiheuttaa 7 prosentin lisäyksen puristuksen voimaan, mutta aiheuttaa hulppean 23 prosentin lisäyksen lihaksen tekemään staattiseen työhön kulman ylläpitämiseen. Siten tulisikin välttää liioitellun matalalla luistelua ja lisätä puristusten määrää, josta tuotettu voima myös riippuu. (Barry Publow: Squatting Lower, A Classic Catch 22) Kuten vieressä olevasta taulukosta näkyy, luistelijat säätävät kulmaansa myös suhteessa luisteltavaan matkaan. Lyhyillä sprinttimatkoilla on tarkoituksenmukaista pitää kulma alhaalla ja tehdä nopeita, tiheitä puristuksia mahdollisimman matalasta asennosta, jolloin teho suurenee. Matkojen pidentyessä vaaditaan enemmän aerobista kapasiteettiä, joten luisteluasennon staattista jännitystä on pienennettävä nostamalla polvikulmaa (Pikaluistelun valmennusopas, www.ouluntarmo.fi/lupy/index.htm). Kaiken kaikkiaan luisteluasentoon keskittyminen ei minulla koskaan ole ollut rullaluistelun itseistarkoitus, vaan tavoitteena onkin mahdollisimman taloudellinen, sulava ja voimakas kokonaistyyli, jonka hyvä luisteluasento mahdollistaa. Luisteluasento on kuitenkin pikaluistelun ja pikarullaluistelun tekniikka-asioista ehkä yksiselitteisin. On yksi ja tietty optimiasento, josta luistelu on kaikkein tehokkainta eikä suinkaan monia eri tulkintoja tai tyylejä kuten muista tekniikan osa-alueista.

Suoraluistelu – osa 1
Suoraluistelu yhdessä kaarreluistelun kanssa ovat ne tekijät, jotka rankimmin erottavat rullaluistelun pikaluistelusta. Pikaluistelutekniikan tunnusomaisimpia ominaisuuksia, jotka minulle sekä jokaiselle juniorille opetetaan heti alusta pitäen on liu’un merkitys vauhdinoton kannalta. Jään kitkaominaisuuksista johtuen pikaluistelun suoratekniikka perustuu mahdollisimman suuren voiman tuottamiseen potkun aikana, jonka jälkeen pitkä liuku antaa luistelijalle tarvitun vauhdin. Pikaluistelusuoritus perustuu siis liukumisvaiheiden hyödyntämiseen. Rullaluistelun harrastusolosuhteet kuitenkin vaikeuttavat liu’un hyödyntämistä, sillä asvaltin kitkaominaisuudet ovat moninkertaiset verrattuna jäähän. Rullaluistimilla arviolta 45 % voimasta katoaa kitkan vaikutuksesta, kun taas pikaluistelijalla vastaava kadotetun energian määrä on vain 17 % (Barry Publow: The Wonderful World of Speedskating, www.breakawayskate.com). Jokainen hetki, jollon rullaluistimen renkaat pyörivät maata pitkin levossa, hidastaa luistelijan nopeutta. Siksi rullaluistelussa pyritään lisäämään puristusten kadenssia (eng. cadency), tiheyttä. (Parry Publow: Ask The Expert #13, www.breakawayskate.com) Ensimmäistä kertaa jäälle siirtyvien rullaluistelijoiden perinteisimpiä virheitä onkin liukuvaiheen laiminlyöminen, ns. ”kiire seuraavaan puristukseen”. Sama ongelma on myös itselläni aina rullaluistelukauden päättyessä. Ensimmäinen viikko jäällä meneekin juuri rullaluistelutekniikasta irrottautumiseen.

Rullaluistelun suoratekniikka koostuu pääosin puristusja liukuvaiheista. Liukuvaiheessa toinen luistimista on pystysuorassa asennossa maassa ja toinen luistin on palaamassa sen viereen edellisestä puristuksesta. Liukuva luistin lähtee kallistumaan seuraavan puristuksen suuntaan (kuvassa vasemmalle), säilyttäen kuitenkin suuntansa ja ratansa. Seuraa voimakas jalan ojennus, puristus, jossa liukuva jalka suoristuu aiheuttaen suuren voiman asvalttiin, antaen luistelijalle lisää vauhtia. Ideaalipuristuksen tulisi kohdistua suoraan sivulle, mutta asvaltin kitkaominaisuuksista johtuen puristukset kohdistuvat aina muutaman asteen taaksepäin. (Barry Publow: Ask The Expert #13) Välittömästi puristuksen jälkeen vasen luistin tulee maan pintaan tasapainottamaan luistelijan. Alkaa uusi liukuvaihe. Vasen luistin liukuu maata pitkin samalla kun juuri puristuksen tehnyt jalka rentoutuu ja palaa sen viereen. Kun oikea luistin on päässyt vasemman viereen, vasen luistin lähtee kallistumaan oikealle jonka jälkeen vasen jalka ojentuu aiheuttaen jälleen vauhtia antavan voiman, tällä kertaa vasemmalle. Sama skenaario toistuu kun oikea jalka osuu maahan ja vasen jalka lähtee ilmaa pitkin palautumaan sen viereen. Kuvassa on esitettynä sekä vasemman että oikean jalan luomat ”jäljet” asvalttiin. Punainen viiva kuvaa vasemman jalan liikerataa ja sininen viiva oikean jalan. Keskellä oleva suuntavektori kuvaa luistelijan liikettä. Edellä oleva teksti on myös värjätty vastaamaan kunkin jalan tekemiä töitä. Se, mitä kuvassa ei voida esittää ovat vartalon asento sekä rullakiskon (renkaiden) kallistus. Kun esimerkiksi vasen jalka puristaa ja oikea tulee maahan, tulisi oikean luistimen olla kallistuneena ulospäin. Tätä kallistusta lähdetään sen jälkeen asteittain kääntämään sisäänpäin, kunnes luistin on kääntynyt täysin sisäänpäin ja jalka tekee uuden puristuksen. Tämä luistimen kallistuksen muuttaminen liukuvaiheen aikana aiheuttaa sen S:n muotoisen radan. Jalan sisäänpäin kallistus tehdään siitä syystä, että sisäänpäin kääntyneellä luistimella on yksinkertaisesti helpompaa puristaa, ja puristuksen vahvuus on paljon suurempi. Ulospäin kallistus on peruja pikaluistelusta ja vahvistaa myös osaltaan puristuksen voimaa.

Suoraluistelu – osa 2
Edellisessä kappaleessa käsiteltiin suoraluisteluun liittyviä asioita luistimien liikkeen kannalta. Luistelukokonaisuus koostuu kuitenkin monesta muustakin tekijästä. Luistelijan on pyrittävä kehonsa asentoa säätelemällä ja suoraluisteluun liittyvien voimankäytöllisten asioiden tuntemisella tekemään luistelustaan mahdollisimman tehokasta mutta samaan aikaan varjeltava voimavarojaan, jotta vauhtia voidaan pitää yllä mahdollisimman pitkään. Toisin sanoen luistelijan on pyrittävä luistelemaan sekä nopeasti, mutta myös taloudellisesti. Juuri taloudellisuus on rullaluistelijan tekniikan tärkeimpiä osapuolia. Lyhyellä sprinttimatkalla taloudellisuudella ei ole juurikaan merkitystä, mutta matkan pidentyessä 300 metristä eteenpäin voittaa kilpailun poikkeuksetta se, joka pystyy samalla työmäärällä samaan aikaan suurimman vauhdin ja ennen kaikkea ylläpitämään sitä. Tämä on juuri tärkein asia, joka itseni tulisi oppia: Kuinka luistellaan tarpeeksi taloudellisesti? Pitkiä matkoja luisteltaessa luistelija, joka pystyy pysymään muiden vauhdissa tekemällä vain puolet siitä työstä mitä muut, on ehdottomasti vahvoilla voittajaa ratkaistaessa loppusuoralla.

Vartalon asento on yksi tekijä, johon tulisi kiinnittää huomiota. On tärkeää että ns. nenä-polvi-varvas -linja on kunnolla jokaisessa puristuksen vaiheessa. Linjalla tarkoitetaan kuviteltua suoraa viivaa nenän, polven ja liukuvaiheessa olevan jalan etuvarpaan välillä. Ylävartalon tulisi olla jatkuvasti suoraan liukuvan jalan päällä, eikä taipuneena minnekään muualle. Tällöin myös luistelijan paino on liukuvan jalan päällä. Kun puristus lähtee, ylävartalo siirtyy välittömästi toisen jalan päälle seuraten sitä koko matkan, kunnes jalka laskeutuu maahan, liukuvaihe alkaa ja uusi puristus lähtee. Miksi tämä on tärkeää? Puristuksen voimakkuus suurenee merkittävästi, jos ylävartalo saadaan työhön mukaan. Kädet rytmittävät luistelua samalla kun ylävartalon oikea sijoittaminen auttaa pitämään luistelun ”kasassa”, sekä luo painetta puristuksiin. On helppoa kuvitella kuinka vaikeaa olisi luistella, kun ylävartalo liikkuisi jatkuvasti eri tahdissa ja eri suuntaan kuin jalat.

Ylävartalon toinen tehtävä on edellä mainittu paineen luominen. Luistelijan selän yläpuolelle voidaan kuvitella näkymätön raja, jota korkeammalle se ei saa nousta. Rajan ehyyttä pidetään yllä vatsa- ja selkälihaksilla. Kun ylävartalo ei ”pumppaa”, eli pysyy tietyssä tasossa puristuksen aikana, syntyy puristuksiin painetta jotka entisestään lisäävät niiden voimaa ja sitä kautta vauhtia. Jos ylävartalo pääsisi vapaasti liikkumaan pysty- ja sivusuunnassa puristusten aikana, eivät potkujen voimat kohdistuisi enää suoraan asfalttiin vaan karkaisivat sinne tänne ja puristukset jäisivät heikoiksi.

Puristusten suunta ja pituus ovat kuitenkin ne tekijät jotka kaikkein eniten vaikuttavat luistelijan nopeuteen ja taloudellisuuteen. Kuten osa yhdessä todettiin, potkujen tulisi kohdistua suoraan sivulle. Mitä vähemmän puristusten voimavektoreilla on muu- kuin sivusuuntaisia komponentteja, sitä tehokkaammin puristukset antavat vauhtia. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä että luisteluväline on herkästi pyörivä, laakeroitu rengas. Renkaat pyörivät luistimen alla menosuunnassa, joten jos puristus kohdistuu vähänkään taaksepäin, renkaat vain pyörähtävät akselinsa ympäri eivätkä luo eteenpäin vievää voimaa. Parhaiten ilmiötä voi havainnollistaa ”kävelemällä” luistimilla suoraan eteenpäin. Renkaat vain pyörivät maata pitkin, eikä luistelija etene. Samaa tapahtuu, jos luistelun aikana puristukset jäävät taakse vähänkin: Osa puristuksen voimasta katoaa renkaiden pyörimisen takia ilmaan.

Toinen asia, johon kiinnittää huomiota, on puristuksen pituus. Mitä pidemmälle sivuun puristus ylettyy, sitä enemmän se tuottaa voimaa. (P.J. Baum: The Classic Stroke Revisited, http://home1.gte.net/pjbemail/Index.htm) Siksi jokainen puristus täytyisi tehdä aivan etummaisillekin renkaille asti. Tällöin aika, joka renkailla on luoda uutta eteenpäin vievää voimaa luistelupohjaa vasten on suurin mahdollinen. Seurauksena on kasvanut nopeus. Puristusten pituutta on helppo lisätä laskeutumalla matalampaan luisteluasentoon, jolloin luistelijan jalka voi ojentua pidemmälle. Allekirjoittaneelle loppuun asti tehdyn puristuksen hallinta olisi voinut muuttaa monien puolimaraton-kilpailujen lopputuloksen jopa käänteiseksi!

Double Push – osa 1
Kuten ensimmäisessä suoraluistelua käsittelevässä kappaleessa todettiin, rullaluistelun harrastusolosuhteet vaikeuttavat liu’un hyväksikäyttöä luistelun aikana. Jokainen hetki, jonka luistelija kuluttaa liukuvaiheessa, hidastaa luistelijan vauhtia. Käsissämme on siis ongelma. Miten asfaltin kitkaominaisuudet voitaisiin ottaa huomioon rullaluistelutekniikkaa ajatellen niin, että saavutettaisiin taloudellisin mahdollinen luistelutekniikka, joka kuitenkin vie luistelijaa eteenpäin yhtä helposti kuin esimerkiksi jäällä? Ratkaisun ongelmaan kehitti amerikkalainen rullaluistelija Chad Hedrick. Nykyään 50-kertainen rullaluistelun maailmanmestari (www.hyperwheels.com) kehitti Double Push-luistelutekniikan, joka on kiistatta merkittävin modernin rullaluistelun koskaan kokema tekninen edistysaskel. Double Push, tästä eteenpäin DP, on juuri sitä mitä sen nimi lupaa: DP:ssä luistelija suorittaa kaksi puristusta yhtä aikaa. DP on yksinkertaisuudessaan nerokas, ja myös tieteellisesti tehokkaaksi todistettu luistelumenetelmä, jolla voidaan vähentää asvaltin kitkaominaisuuksista johtuvaa nopeuden putoamista, luistellen silti taloudellisemmin kuin normaalilla tekniikalla. (Speedskating Santa Barbara, http:// home1.gte.net/pjbemail/Index.htm)

Perinteinen luistelutekniikka koostuu kahdesta osasta, puristus ja liuku. DP:n keskeisenä tehtävänä on poistaa liukuvaihe. Perinteisessä suoraluistelussa puristuksen alkaessa, tuleva liuku-jalka pyyhkäisee puristavan jalan välittömästä läheisyydestä ennen puristusta ja siirtyy yläruumiin mukana puristuksen suuntaan, kunnes liukuva jalka laskeutuu maahan ja juuri puristuksen tehnyt jalka lähtee pyyhkäisemään liukuvan jalan vierestä. DP:ssa ensimmäinen puristus tapahtuu samaan tapaan kuin perinteisessä luistelussa, mutta toinen jalka ei pyyhkäisekään puristavan jalan vierestä vaan se kurkotetaan suoraan kauas sivulle, yläruumiinkin ”ohi”. Yläruumis ei siis seuraa puristusta kuten perinteisessä tekniikassa. Tämän jälkeen seuraa DP:n ominaispiirre, ns. underpush. Kauas sivulle asetettu jalka ei liu’ukaan suoraan sen odottaessa juuri puristaneen jalan viereen tuloa, vaan se suorittaa heti maahan laskeuduttuaan sisäänpäin kohdistuvan puristuksen, joka kohdistuu luistelijan alle. Tästä nimi underpush. Jalan puristaessa sisäänpäin, aikaisemman puristuksen tehnyt jalka siirtyy sisäänpäin puristavan jalan taakse ristiin, tasapainottamaan luistelua ja keräämään vauhtia seuraavaan puristukseen. Kun underpush on tullut loppuun, sykli alkaa alusta. Yläruumiin alapuolella oleva jalka tekee uuden, suoraan sivulle kohdistuvan puristuksen ja sen takana ristissä oleva jalka asettuu suoraan kauas sivulle.

Double Push – osa 2
DP:n keskeinen etu verrattuna perinteiseen luistelutekniikkaan asvaltilla on sen renkaita liikkeessä pitävä ominaisuus. Liukuvaihetta ei ole lainkaan, vaan renkaat ovat jatkuvasti sivuttaissuuntaisessa liikkeessä, aiheuttaen lisää nopeutta kasvattavaa voimaa. Jokainen on varmasti tehnyt joskus luistellessaan ”makkaroita”. ”Makkarat” ovatkin hyvin yksinkertaistettu malli DP:sta. Yhden puristuksen ja liukuvaiheen sijaan suoritetaankin ulos- ja sisäänpäin kohdistuvat puristukset. DP:sta voidaan vetää myös se johtopäätös, että sivuttaissuuntaisen puristuksen suunnalla ei ole merkitystä. Myös sisäänpäin kohdistunut puristus kasvattaa vauhtia. DP:tä käytettäessä on syytä kuitenkin muistaa, että siihenkin pätee osa samoista lainalaisuuksista kuin normaaliinkin luistelutekniikkaan. Jos sivusuuntaan tarkoitettu puristus kohdistuukin hieman taaksepäin, seurauksena on käytetyn voiman hukkaan meno.

DP:sta on huomattava, että yläruumiin sijainnilla ei ole läheskään niin ratkaisevaa merkitystä kuin perinteisessä tekniikassa. On hyvin normaalia, että luistelija taivuttelee yläruumistaan kehon painopisteiden ohi luistellessaan DP:lla. Tällä on kuitenkin merkityksensä luistelijan tasapainottamisessa: Esimerkiksi sisäänpäin puristettaessa toista jalkaa pidetään ristissä sisäänpäin puristavan jalan takana siitä yksinkertaisesta syystä, että se tasapainottaa kehon. Jos luistelijan painosta liian iso osa siirtyisi painopisteen toiselle puolelle, luistelija kaatuisi. Kun yläruumiilla ja toisen jalan sijainnilla säädellään ruumiin painon tasaisesti jakautumista, voidaan tehdä pidempiä sisäänpäin kohdistuvia puristuksia ja siten osaltaan luoda yhä enemmän vauhtia antavaa voimaa.

DP:n taloudellisuus liittynee renkaiden pyöreään muotoon, ja DP:n elastisuuteen. Perinteisellä luistelutekniikalla luisteltaessa joudutaan ”runttaamaan” luistimia väkisin koviin vauhteihin. Perinteinen luistelutekniikka näyttää hyvin väkivaltaiselta DP:hen verrattuna. DP on hyvin pehmeää, sulavaa ja helpon näköistä oikein luisteltuna. Renkaat tekevät pyöreän muotonsa ja DP:hen liittyvien liikkeiden ansiosta suuren osan luistelutyöstä luistelijan puolesta, jolloin luistelijan ei tarvitse tehdä niin paljon työtä saavuttaakseen saman nopeuden tai tahdin. Sprinttiluisteluun DP ei kuitenkaan yleisesti ottaen sovellu. Perinteinen, ”väkivaltainen” luistelutekniikka muodostaa niin paljon raakaa voimaa asvalttia vasten, että sillä on mahdollista saavuttaa kovemmat nopeudet kuin DP:lla. Poikkeuksen tekee kuitenkin itse DP:n kehittäjä, Chad Hedrick. Voidaan sanoa että hän on maailman ainoa mies joka pystyy täysin hyödyntämään DP:n myös sprinttimatkoilla. 200 ja 300 metrin maailmanennätykset on kuitenkin saavutettu perinteisellä luistelutekniikalla. Matkojen pidentyessä DP pääseekin vasta oikeuksiinsa, kun täytyy pystyä pitämään yllä keskisuuria nopeuksia mahdollisimman pienellä työllä. Perinteisellä luistelutekniikalla saavutettuja kovia vauhteja on mahdotonta pitää yllä 30-40 sekuntia pidempiä aikoja. Viime aikoina DP on aiheuttanut keskustelua myös pikaluistelupiireissä Chad Hedrickin voitettua vasta elämänsä toisella luistelukaudella maailmancupin kilpailuja luistellen DP:lla jäällä! Voitaisiinko DP valjastaa myös pikaluistelun käyttöön? Onko DP mahdollisesti myös pikaluistelun tulevaisuus?

Kaarreluistelu – osa 1
Kaarreluistelu on pika- ja pikarullaluistelun tärkein osa-alue. Nyrkkisääntönä on että kaarteissa vauhti luodaan ja suorilla sitä ylläpidetään. Kun luistelusuorituksen lopullinen nopeus on enemmän kiinni kaarre- kuin suoranopeudesta, olisi siihen myös syytä paneutua asiaankuuluvalla vakavuudella. Pikaluistelun kaarresuoritus on huomattavasti herkempi kuin rullaluistelun. Rullaluistellessa kaarreluistelu on enemmänkin nopeiden jalkojen hyväksikäyttöä ja voimaa, kun pikaluistelun vastaava on teknisesti vaativa, tarkka ja altis kohtalokkaille epäonnistumisille. Rullaluistelun kaarretekniikassakin on kuitenkin asioita, joihin tulisi kiinnittää huomiota. Hyvä kaarretekniikka voi ratkaista monet epätoivoisiltakin näyttävät irtiottotilanteet.

Aloitetaan kaarretekniikan tarkastelu luisteluasennosta. Kaarteeseen mentäessä tulisi polvikulmaa tiputtaa aavistuksen, jotta saadaan aikaiseksi voimakkaammat puristukset. Luistelu ei täten vaikeudu kuten suoraluistelussa, johtuen kaarretekniikan erilaisuudesta verrattuna suoraluisteluun. Luistelijan tulisi myös kallistaa asentoaan kaarteen kuviteltua keskipistettä kohti, jotta olisi helpompaa tehdä työtä ympyräliikkeen luomaa keskipakoisvoimaa vastaan. Hyvänä muistisääntönä on yrittää nojata kaarteeseen niin, että lähimpänä kaarretta on vyötärö, sitten polvi ja viimeisenä luistin. (Eddy Matzger, Better crossovers) Ylävartalon tulisi olla samassa paikassa kuin suoraluistelussakin; Ei liian takana, eikä liian edessäkään. Jos ylävartalo on liian takana, luistelustakin tulee takapainoista, selkä nousee ylös eikä suurimman mahdollisen voiman luonti ole enää mahdollista. Liian edessä oleva painopiste aiheuttaa myös potkujen voimattomuutta. Liian edessä olevaa painopistettä voidaan verrata tilanteeseen, jossa moottorivene yrittää kulkea eteenpäin keula veden alla. Etenkin tulisi keskittyä siihen, että olkapäät eivät kääntyisi sisäänpäin. Yläruumiin tulisi kohdistua suoraan kaarteen tangentin suuntaisesti, eikä kaarteeseen sisälle tai ulos. Väärässä asennossa olevilla olkapäillä on voimantuottoon sama vaikutus kuin väärässä asennossa olevalla yläruumiilla.

Kaarteessa tehtävä työ jaloilla on se, joka antaa luistelijalle suurimman osan hänen vauhdistaan. Tärkeintä on, että työtä tehdään molemmilla jaloilla. Kun kaarteeseen ollaan tultu ja päästy kaarreluisteluasentoon, työssä on kaksi vaihetta: Oikean ja vasemman jalan puristus. Kaarreluistelua on luonnehdittu yhdeksi Double Pushin variaatioksi (ei liukuvaihetta, kaksi puristusta) Oikea jalka tekee voimakkaan puristuksen kaarteen säteen suuntaisesti, jonka jälkeen välittömästi vasen jalka tekee samanlaisen puristuksen oikean jalan taakse. Tänä aikana oikea jalka siirtyy yläruumiin ohi ja laskeutuu mahdollisimman lähelle kaarteen reunaa. Sen jälkeen oikea jalka puristaa jälleen sivulle, jonka aikana vasen jalka siirtyy mahdollisimman lähelle kaarteen reunaa. Tätä liikettä, jota kutsutaan myös sirklaukseksi, jatketaan kunnes kaarre on ohi ja siirrytään jälleen suoraluisteluun.

Yleinen virhe, jota esiintyy myös allekirjoittaneella, on jättää vasemman jalan puristus vajaaksi. Oikean jalan puristus tehdään kyllä loppuun asti, mutta vasen puristus hosutaan läpi vain päästäkseen nopeasti seuraavaan oikean jalan puristukseen. Vasemman jalan puristukset ovat kuitenkin puolet kaikesta siitä työstä mitä kaarteen aikana tehdään, joten on viisasta yrittää ojentaa vasenkin jalka niin pitkälle ulos kaarteesta kuin mahdollista. Kaarteessa ei tulisi hosua liikaa. Tämä ei tarkoita, että kaarteessa tulisi luistella hitaasti. Rytmi täytyy olla nopea, mutta puristukset tulee tehdä huolellisesti, voimakkaasti ja terävästi. ”Kaarteessa jalkojen liikkeiden tulee olla ruoskamaiset” -Lauri Paalasmaa. Tarkoituksenmukaista olisi myös hieman lisätä puristusten kadenssia eli tempoa kaarteen loppua kohti. Täten saavutetaan kaarteesta ulos tultaessa suurempi alkuvauhti, joka helpottaa suoraluistelun aloittamista osaltaan. Yksi virhe, jonka luistelijoilla voi havaita on vasemman luistimen väärä sijoitus sen palautuessa maahan puristuksen jälkeen. Etu- ja takasuunnasta katsoen jalka tulisi sijoittaa oikean jalan puristuksen voimavektorille. Eli jos kuviteltaisiin oikean jalan puristuksen suuntainen, näkymätön suora viiva ja jatkettaisiin sitä, vasemman luistimen tulisi asettua tämän viivan päälle. Sivusuunnassa vasen luistin asetetaan usein liian kauas kaarteen reunasta. Seuraava vasemman jalan puristus kuitenkin pitenee huomattavasti, kun jalalla ”haukataan” enemmän, eli se asetetaan mahdollisimman lähelle kaarteen reunaa. Toisin sanoen ”astutaan pidemmälle”.

Kaarreluistelu – osa 2
Kaarreluistelussa, kuten suoraluistelussakin, on tärkeää yläruumista paikallaan pitämällä estää jaloilla luodun liike-energian hukkaan meneminen. Kaikenlainen pumppaus-, heijaus- ja vääntöliike tulisi pyrkiä pitämään nollissa vatsa- ja selkälihasten avulla. Tällä tavalla puristuksissa aikaansaatu voima kohdistuu suoraan luistelupintaan, eikä leijaile taivasta kohti. Luistelijalle, jonka yläruumis ei pysy paikallaan kaarre- tai suoraluistelun aikana, käy kuin savimöykylle jota ei ole asetettu pyörivän levyn keskipisteeseen.

Toinen asia, johon tulisi kiinnittää huomiota niin suorilla kuin kaareissakin, on käsien käyttö. Jalat voivat toimia vain niin nopeasti kuin kädetkin, eli on syytä käyttää käsiä tehokkaasti apuna luistelun rytmittämisessä. Käsien käytön tehostaminen on todella tehokas keino esimerkiksi väsymisestä johtuvan tahdin tipahtamisen korjaamisessa.

Kaarteessa olevan luistelijan pahin vihollinen sekä samaan aikaan paras ystävä on keskipakoisvoima. Keskipakoisvoimaa hyväksi käyttäen voidaan saada aikaan merkittävä etu kilpailijaan nähden, mutta sen huomiotta jättämällä voidaan saada aikaan myös katastrofaalisia virheitä. Parhaiten keskipakoisvoima saadaan valjastettua luistelijan hyväksi, kun osataan valita oikea luistelulinja. Väärä luistelulinja voi maksaa pahimmillaan lingota luistelijan kokonaan ulos radalta tai radan kaukaiseen ulkoreunaan, päästäen takana tulevat kilpailijat helposti ohi. Dramaattiset muutokset ajolinjassa ovat myös vaarallisia aika-ajo-tyyppisissä kilpailuissa kelloa vastaan. Mikä siis on paras ajolinja?

On hyvin normaalia olettaa, että kaarteeseen mentäessä kannattaa iskeä heti sisäkaarteeseen kiinni ja pysyä siellä kaarteen loppuun asti. Tämä oletus on kuitenkin virheellinen. Sisäkaarteesta alkanut kaarreluistelu päätyy kovissa vauhdeissa poikkeuksetta keskipakovoiman takia ulkokaarteeseen, ja sitä kautta ulkoradalle suoralla. Paras mahdollinen ajolinja onkin aloittaa kaarre noin pari metriä ulospäin sisäkaarteen rajasta ja leikata kaarteen läpi niin, että kaarteen sisäreunassa ollaan kiinni vasta kaarteen puolivälin jälkeen. Täten voidaan tulla kaarteesta ulos sen sisäreunaa hipoen ja saada paras mahdollinen etu seuraavaa suoraa ajatellen. Temppu vaatii kanttia ja uskallusta, sillä tuntuu hullulta kovan kisan keskellä päästää takana luistelevat kilpailijat ikään kuin ilmaiseksi ohi juuri kaarteeseen. Jos takana tuleva kilpailija kuitenkin ahneuksissaan tarttuu tilaisuuteen ja lähtee ohittamaan sisäkautta heti kaarteen alussa, hän mitä todennäköisimmin lentää radan ulkoreunaan kaarteen lopussa ja paremman linjan valinnut luistelija kuittaa hänet uudestaan. Kaarre on ehdottomasti rataluistelun tärkein osa-alue, sillä kaarteessa heikompikin luistelija saattaa pystyä ohittamaan vahvemman luistelijan ja saapua ensimmäisenä kaarteen jälkeen odottavaan maaliin. Kaarteissa onkin noudatettava ehdotonta tarkkuutta ja pystyttävä arvioimaan luonnonvoimien vaikutusta ajolinjoihin. Kaiken ylläkirjoitetun olen itse kilpailuissa joutunut toteamaan niin hyvässä, kuin pahassakin. Monet kerrat on kisat ratkaistu juuri viimeisessä kaarteessa tapahtuneissa ohitustilanteissa. Jos kaarteesta tultaessa nopeus on suurempi kuin kilpailijalla, on kilpailija hyvin avuton enää seuraavalla suoralla vaikuttamaan tilanteeseen. Kaarteissa vauhti luodaan, suorilla sitä ylläpidetään.

Lähtö
Seuraavissa kappaleissa käsitellään ratarullaluistelulle ominaisia tekijöitä. Ensimmäisenä esitellään rullaluistelun aika-ajolähtö. Rullaluistelun ratakilpailuissa on kahdentyyppisiä lähtötyylejä: yhteislähtö sekä aika-ajolähtö. Yhteislähdön tyyli on hyvin vapaamuotoinen, kukin lähtee omalla parhaaksi havaitulla tyylillään. Aika-ajossa ja muilla yksin luisteltavilla sprinttimatkoilla on kuitenkin yksi vakiintunut lähtötyyli joka on todettu nopeimmaksi. Sprinttimatkoilla lähtönopeus on hyvin ratkaisevassa asemassa. Muutama epäonnistunut puristus lähdön jälkeen saattaa merkitä jopa kymmenyksien menetystä loppuajassa.

1. Lähettäjän sanottua ”ready”, on luistelijalla n. 20 sekuntia aikaa lähteä silloin kuin itse haluaa. Kello käynnistyy ensimmäisen renkaan ylitettyä lähtöviivan. Viivan taakse asetutaan seisomaan siten, että etummainen luistin asetetaan lähtöviivan taakse viivan suuntaisesti, ja toinen luistin hieman taaemmas. Painopiste haetaan jalkojen väliin hieman kyykistymällä ja pumppaamalla jaloilla. Tämän jälkeen taaemmainen jalka asetetaan kauemmas taakse, yläruumis nostetaan pystyyn ja nojataan voimakkaasti taaksepäin vieden paino taaemmaisenkin jalan ohi. Etummainen luistin on usein tässä vaiheessa vaarassa lipsahtaa lähtöviivan yli, joten on tärkeää että se todella on lähtöviivan suuntaisesti.

2. Kun paino on käynyt takimmaisen jalan takana, tapahtuu voimakas yläruumiin heilautus kohti lähtösuuntaa. Tällä annetaan koko ruumiille ylimääräistä lähtövauhtia jotta saavutetaan kovempi lähtönopeus. Huomaa, että etummainen luistin ei tässäkään vaiheessa saa liikahtaa, vaan ruumiin paino vain siirtyy rullaten sen yli. Takimmaisen jalan rooli tämän kaiken aikana on vain pitää luistelija pystyssä. Käsiä voimakkaasti heilauttamalla voidaan vahvistaa yläruumiin heilautuksen antamaa liike-energiaa ja osaltaan kasvattaa lähtönopeutta.

3. Kun yläruumiin terävä ja voimakas heilautusliike on suurinpiirtein puolivälissä, takimmainen jalka voidaan irrottaa maasta ja lähteä tuomaan sitä eteenpäin lähtöviivaa kohti. Etummainen jalka on edelleen paikallaan viivan suuntaisesti sen takana. Kun yläruumiin paino ohittaa etummaisen jalan, se tekee voimakkaan eteenpäin suuntautuvan puristuksen. Viimeistään tässä vaiheessa saadaan huomata mikäli luistin on liian vinossa: Se lipsahtaa puristuksen alta pois ja luistelija kaatuu.

4. Etummaisen jalan tekemän puristuksen aikana takimmainen jalka ylittää lähtöviivan, asettuu maahan ja aloittaa toisen puristuksen. Vasta takimmaisen luistimen viivan ylitys siis käynnistää ajanoton! Tällä lähtötyylillä saadaan aikaiseksi suurin mahdollinen liike-energia ennen ajanoton käynnistymistä. Lähdön tapahduttua luistelijan kannattaa ”juosta” ensimmäiset 10 – 20 metriä saadakseen tarpeeksi nopeutta, jonka jälkeen kannattaa vasta siirtyä varsinaiseen suoraluisteluun. Lähtijän yläruumiin sijainti ajan funktiona on siis alhaalta alkava käyrä, joka nousee ensimmäisen 10-20 metrin aikana hieman ylemmäs, ja laskeutuu sen jälkeen lähtötilaa alemmalle tasolla luistelijan laskeutuessa luisteluasentoon.

Maaliintulo
Rullaluistelukilpailuissa mitä useammin joudutaan luistelijoiden paremmuus ratkaisemaan loppukireissä. Siksi on tärkeää osata rypistää viimeisetkin sekunnin sadasosat pois ajasta juuri ennen maaliintuloa. Jotta osataan hyödyntää viimeisetkin vauhdin rippeet ja kävellä voittajana tilanteista, joissa tarvitaan maalikameraa, tulee hieman tarkastella kyseisessä kisassa vallitsevia sääntöjä. Useimmiten kilpailun voittaja on se, jonka ensimmäisen luistimen ensimmäinen rengas ylittää maaliviivan ensimmäisenä. Joissakin kilpailuissa kuitenkin käytetään hiukan erilaista sääntöä, jonka mukaan voittaja on se, jonka ensimmäisen luistimen viimeinen rengas ylittää maaliviivan ensimmäisenä. Riippuen käytetystä säännöstä, kannattaa valita tilanteeseen sopiva loppuvenytys. Loppuvenytys on luistelijan viimeinen mahdollisuus vaikuttaa kilpailun tulokseen, ja sen taitava käyttäjä voi kääntää hävityn loppukirinkin voitokseen.

Perinteinen loppuvenytys on useimmin käytetty. Siinä luistelija venyttää itsensä spagaatinomaiseen asentoon, työntäen etummaisen luistimensa eturenkaan mahdollisimman pitkälle edelleen. Tällä tavalla voidaan saavuttaa jopa metrin ero pystyssä olevaan luistelijaan, riippuen venyttävän luistelijan jalan pituudesta. Yleisin virhe perinteistä venytystä käytettäessä on venyttää taaimmaista jalkaa taaksepäin, mutta jättää etummainen jalka liian koukkuun.

Ns. amerikkalaisvenytys otetaan käyttöön kun ensimmäisen viimeinen rengas ratkaisee voittajan. Venytys on muuten samanlainen kuin perinteinen, mutta luistelija suorittaa spagaatin vain kahdella renkaalla. Etummaisen luistimen viimeinen pyörä siis työntyy eteenpäin muutaman senttimetrin. Se on enemmän kuin riittävästi ratkaisemaan voittaja maalikameralle. Amerikkalaisvenytystä on yleisesti pidetty myös tyylikkäänä lopetuksena voittoisalle luistelusuoritukselle. Ylivoimaisesti voittanut luistelija saattaa tulla maaliin kahden renkaan varassa vain kyseisen venytyksen näyttävyyden takia. Kyseinen toiminta on toisaalta hieman kyseenalaista selvän kaatumisuhan vuoksi.

Taktikointi
Rullaluistelu on ryhmälähdöissä ehdoton taktikointilaji. Rullaluistelukilpailu voi olla suurempi jännitysnäytelmä kuin mikä tahansa formulakilpailu, etenkin kun puhutaan pistekilpailuista. Pistekilpailussa voi olla jopa kymmenien eri tallien / maan luistelijoita samalla viivalla, jokaisella omat taktiikkansa toisiaan vastaan. Tässä kappaleessa käsitellään rullaluisteluun liittyviä, yleisimpiä taktikointikeinoja ja tapoja joilla luistelija pystyy taktikoimaan itselleen paremman sijoituksen.

Joukkuekilpailuissa klassisin taktikointikeino on formuloista tuttu ”jarrutustekniikka”. Joukkue valitsee yhden tai useamman luistelijan, joka lähtee irtiottoon otollisessa paikassa, ja yksi tai useampi luistelija jää estelemään ja jarruttamaan kilpailevien tallien luistelijoita. Näin saadaan rakennettua riittävästi kaulaa karkuun luistelevalle luistelijalle, joka voi esimerkiksi kerätä tärkeitä kiripisteitä itselleen tai linja-ajossa, jossa maaliintulojärjestys ratkaisee, yksinkertaisesti etumatkansa turvin voittaa kisan.

Voimien säästely, valeirtiotot ja ratkaisujen viivyttäminen ovat ominaisia 500 metrin ryhmäsprintille. Koska kyseisellä matkalla käydään monesti useita eriä, on hyvin normaalia että ensimmäisissä- ja semifinaalierissä luistellaan kovaa alusta loppuun mutta finaalissa kukaan ei ole halukas vetämään letkaa ja kaikki vain liu’uttelevat eteenpäin pystyssä seisten. Jokainen tarkkailee jokaista, etsien merkkejä tulevasta irtiotosta. Pienikin epänormaali ääni tai käden nopea heilautus voi laukaista ketjureaktion jolloin koko ryhmä lähtee luistelemaan täydellä vauhdilla, jokaisen tarkoituksena turvata oma sijoituksensa. Ovela kärkimies tekeekin joskus valeirtiottoja, tehden yhtäkkiä pari nopeata puristusta mutta nouseekin niiden jälkeen ylös. Muu letka reagoi välittömästi ja lähtee luistelemaan niin lujaa kuin jaloistaan pääsee, tuhlaten arvokkaita voimiaan. Kun letka tajuaa, että irtiotto ei tapahtunutkaan ja nousee takaisin ylös, kärkimies lähtee itse irti ja muutaman sekunnin kymmenesosan turvin pääsee karkuun väsyneeltä ryhmältä. Usein 500 metrin finaalit luistellaan pystyssä aina viimeiseen kaarteeseen asti, koska kukaan ei tahdo olla se, joka lähtee ensimmäisenä karkuun.

Rullaluistelussa käytetään kahden varoituksen järjestelmää. Luistelija voi saada kaksi varoitusta kilpailun tuomareilta ennen kuin hänet voidaan sulkea kilpailusta ulos. Esimerkiksi tönäisy, pieni vaatteen repäisy tai kiinnipitäminen aiheuttaa vain yhden varoituksen luistelijalle. Ajatuksen voi kärjistää niin, että toisen luistelijan suoritusta saa rikkoa kaksi kertaa menettämättä silti mahdollisuuksiaan voittaa kilpailu. Vasta kolmas varoitus merkitsee kilpailusta poissulkemista. Kun edellistä ajatusta soveltaa siten, että yhdessä joukkueessa on yleensä kolmisen kilpailijaa ja matkaan lähtee esimerkiksi viisi joukkuetta, on soppa valmis. Jos jokin joukkue haluaa vain varmistaa yhden jäsenensä voiton, se merkitsee neljää täysin laillista muiden luistelijoiden häiritsemistä. Viisi joukkuetta, kaikilla omat taktiikkansa ja tavoitteensa: Rullaluistelukilpailu voi olla todellinen sirkus. Suosittuja rikkomiskeinoja ovat mm. kevyt läpäytys pohkeeseen, tarttuminen käsivarteen, taklaus ja kädellä estely. Rikkomiseen on suhtauduttava siten, että se on rullaluistelukilpailun pelin henki. Jos vannoo reilun pelin nimeen, ei tule sijoittumaan korkealle ainakaan kansainvälisissä rullaluistelukilpailuissa. Se on valitettavaa, mutta se on todellisuutta. On oltava valmis taktikoimaan ja rikkomaan, tai ainakin estämään taktikointi ja rikkominen itseään vastaan. Olen itse hävinnyt riittävän monta kilpailua sen takia, että minua vastaan on taktikoitu onnistuneesti.

Kaiken kaikkiaan rullaluistelu ei kuitenkaan ole pelkkää vilunkipeliä ja toisen rikkomista. Rullaluistelu on pohjimmiltaan kestävyys- eikä taistelulaji. Aivan äärimmäisyyksiin taktikoinnin ja rikkomisen sallimista ei kuitenkaan ole viety. Jos luistelutoveri selvästi kaatuu rikkomisen seurauksena, on rikkojan rangaistus automaattinen diskaus. Jos näin ei kuitenkaan käy, voi luistelija aina nostaa protestin kilpailun jälkeen ja tuomareista riippuen vastustaja saa rangaistuksen tai ei. Mitalia ei kaatuneelle voida antaa, mutta rikkojalta se voidaan ottaa pois. Rullaluistelukilpailussa on ääretön määrä erilaisia taktikoinnin mahdollisuuksia, ja niitä on mahdotonta kerätä kaikkia yksien kansien sisään. Jokainen kilpailu tuo tullessaan uusia tilanteita ja niiden hyväksikäytön mahdollisuuksia. On täysin luistelijan oveluudesta kiinni, kuinka hyvin hän ne käyttää hyödykseen.

Lähteet

• Speedskating Santa Barbara, http://home1.gte.net/pjbemail/Index.htm
• Skate Central, www.skatecentral.com
• Fitness And Speed Skating Times, www.fasst.com
• Breakaway Skate, www.breakawayskate.com
• Pikaluistelun valmennusopas, www.ouluntarmo.fi/lupy/index.htm
• Hyper Wheels, www.hyperwheels.com
• Barry Publow: Squatting Lower, A Classic Catch 22
• Barry Publow: The Wonderful World Of Speedskating
• Barry Publow: Ask The Expert -artikkelit
• van Ingen Schenau, G.J., and K. Bakker. 1980. A Biomechanical Model of Speedskating.
• Journal of Human Movement Studies. 6:1-18.